Olen kirjoittanut reissaamisesta ennenkin, tosin eri foorumeilla. Jonkun verran hiihto- ja vaelluskohteita kolunneena kuulen usein kysymyksen, että minne kannattaisi mennä?
Vastuu oikeasta vastauksesta on valtava. Siksi jätän sen kertomatta, kun yhtä ainoaa totuutta ei ole. Esimerkiksi kohteiden kelejä kun ei voi etukäteen tietää. Keleillä on suuri vaikutus reissun onnistumisen tuntuun. Kohteiden suosittelun sijaan käännän keskustelun reissukavereihin ja kehotan panostamaan heihin. Hyvässä jengissä vastoinkäymiset kuitataan naurulla ja keksitään uutta korvaavaa tekemistä. Mikäli matkassa on hyvinvointivalittamiseen erikoistunut yksilö, saattaa optimaalisetkin olosuhteet kääntyä harmituksen puolelle kaikille osallistujille.
Ylipäätään kaveri on tarpeen, vaikka liian hyvien olosuhteiden takia. Olin jokunen vuosi sitten alkutalvesta Val d´Iseressä yksin juttukeikalla. Etukäteen tarkastelin ennusteita, jotka lupasivat vain muutaman tykitetyn rinteen olevan vierailuni ajan avoinna. Perille päästyä ruoho vihersi ja vuorilla kulki pari valkoista vanaa tykitetyn rinteen merkiksi. Aamuyöllä herään kolisteluun, joka paljastui aura-autoiksi. Lunta oli tullut siihen mennessä vaaksa ikkunapellille. Aamupalan jälkeen tilannekatsaus osoitti, että kylään on satanut 85 cm lunta ja ylös vuorille 1,5 metriä. Ala-asemalla rinteiden kerrotaan aukeavan vasta puoliltapäivin, kun Ski Patrolit ovat paukutelleet alas pahimmat lumilipat. Käsittämättömän hienoa laskemista, polvipuuteria ja vapaita linjoja tykkilumipohjalla. Jotain puuttui. Hän tai he kenen kanssa olisi huutanut jihaata tai lyönyt onnistuneen laskun päätteeksi rystysiä yhteen. Myös pari hyvännäköistä offaria jäi laskematta, kun yksin ei arvaa moisia lähteä kokeilemaan.
Se, että porukka on suunnilleen saman taitoisia ja saman rytmisiä on aika tärkeätä. Kokemuksesta nauttiminen jää vajaaksi, jos yhtä koko ajan odotellaan. Mikäli eroavaisuuksia on etukäteen havaittavissa, on hyvä sopia toimintamalleista etukäteen esim. tyyliin ”Jos et pääse aamulla sängystä ylös, liity joukkoon lounaalla”. Etukäteen sopimalla voi ehkäistä monta turhaa alakuloa. Mobiililaitteet on keksitty ja koodin sijainnista voi varmistaa päivän aikanakin.
Lasten kanssa reissaaminen on kokonaan toinen juttu. Silloin mennään pääsääntöisesti heidän ehdoilla. ”Aikuisvauvat” voi jättää kotiin, hotellille tai laavulle itsekseen kiukuttelemaan.
Vaelluksilla kaveria ei voi yhtä helposti jättää. Teltta pitää saada pitkäunisen ympäriltä ja useimmiten ruoka-aineet ovat kimpassa mitoitettu reissun mukaiseksi. Hienoista maisemista nauttiminen jää vähemmälle, jos kaverin naama nyppii. Tähän kun lisätään jäätävä tihku tai joku muu Suomen kesän hieno kelielämys, niin moni on elämänsä viimeisellä vaelluksella. Takavuosina Huippuvuorilla vaeltaessa huumori oli koetuksella, kun keli ei varsinaisesti hellinyt. Onneksi telttakaveri oli ja on edelleen huipputyyppi, jonka ymmärrys kattoi mm. sen, kun pudotin puukon hänen ilma-alustan päälle.
Talma on hiihtokeskus Etelä-Suomessa, kotikeskukseni. Kaverin kanssa menimme sinne vuosia sitten uudenvuodenaattona laskemaan. Aikamiehisyydestä huolimatta päätimme kokeilla hyppimistä -20 °c pakkasessa. Muutama kiinni saatu grabi Talman etuboksista teki päivästä yhden muistorikkaimmista hiihtopäivistäni ikinä. Onneksi oli saman tasoinen kaveri, jonka kanssa oli hienoa iloita meille suurista onnistumisista. Tapahtumaa ei taltioitu. Kiitos siitä, sillä mielikuvat ovat varmasti paljon totuutta hienommat.
